Stellan ja Pikun nukahdettua äiti sulki ulko-oven ihan hiljaa takanaan. Kasvihuone kaipasi kitkemistä ja kurkuntaimet sitomista. Tomaateista Tarhuri nyppi pois varkaat, sitoi niistäkin jo muutaman. Mutta sitten hän riisui työhanskat ja laittoi ne taskuunsa.
Päivän maalausurakan, vadelmapiirakan ja pyykinpesun jälkeen oli hyvä yksinkertaisesti kävellä oman mielen lämpöisessä illassa, heinikkoon vasta leikatuilla poluilla. Kiertää puutarhaa ja tarkastaa, tulisiko hedelmäpuista tänä vuonna satoa. Omenia oli tulossa, samoin kirsikoita. Suuri osa vadelmantaimista näytti voimistuneen ja kehittäneen uusiakin lehtiä. Metsän pohjoisrinne oli jo täynnä pieniä mustikanraakileita.
Lepikossa niitty ulottui yli mustaherukoiden latvojen. Mutta ei se niiden marjoja haitannut. Kaikkialla kukki kelloja ja pieniä orvokkeja, ojakellukoita ja puna-apilaa. Matalat ohdakkeetkin olivat jo avanneet mykerönsä. Niitä kasvoi vadelmien takana pehmeänä saarena niittyleinikkimeressä. Yli puolentoista metrin mittaisiksi kasvaneet voimakasvartisemmat ohdakkeet sen sijaan pitivät kukkansa vielä tiukasti piilossa. Tarhuri ei tiennyt niiden lajia. 'Ne leviävät kuin rutto!' vakuutti Tarhurin mies huolissaan, mutta hän piti huolen siitä että nuo kunnioitusta herättävät, lähes puuvartisilta vaikuttavat jättiläiset saisivat elää rauhassa. Pienempiä hän taittoi muutaman ja vei sisään Stellan päivällä poimimien niittykukkien seuraksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti