Tarhurin työpäiväkirja

lauantaina

 Ribes nigrum

1.3.2014
Maaliskuun ensimmäisenä oli kuu vihdoinkin kääntynyt kasvuun ja kevääksi. Tarhuri joi aamukahvinsa kiireettä metsän takaa nousevasta valosta nautiskellen, päivän työsarkaa ikkunasta arvioiden. Ennen kuin teki lähtöä ulos, hän kasteli ikkunalaudalla itävät kangasajuruohot ja lehtikorianterin, istutti vielä kymmenen pukinkoisonsiementä kosteaan, hiekkaiseen kylvömultaan. 
Eteisessä Stella muistutti äitiä pipon tärkeydestä, mutta maaliskuun kunniaksi he päättivät kumpikin laittaa päähänsä ohuemman kevätlakin. 


 Ribes nigrum

Ensitöikseen Tarhuri napsi veitsellään mustaherukoiden pitkiksi venähtäneet versot. Hän teki sen uhkarohkeasti, vailla parempaa tietoa mutta sitäkin innokkaammin. Varmemmaksi vakuudeksi hän jätti yhden pensaista tyystin leikkaamatta. Näkisipä eron kun kasvu alkaisi, saisi paremmin arvioitua tehtyä työtä. 


 Pyrus communis

Sitten oli päärynöiden ja omenoiden vuoro. Stella kurkotteli puiden alla keräten putoilevia tikkusia ja asetteli ne huolellisesti mukanaan tuomaansa pieneen kahvipannuun kasvuaan jatkamaan.


Pyrus communis





Pyrus communis

Puutarhan luoteislaidalla lepikon takana kasvavaa kirsikkaa Tarhuri ei juuri tohtinut leikata, sillä oli lukenut erinäisistä kirjoista varoituksia sen suhteen. Myös sen lähettyville viime syksynä istuttamansa päärynän ja valkean kuulaan hän jätti vielä rauhaan.







sunnuntaina

Tehtyään päätöksensä, että jäisi, hän tunsi itsensä huojentuneeksi. Aikanaan hänen mieleensä kyllä muistuisi kaikki, mikä tarpeen olisi. Ja mitä siihen huoleen tuli, etteikö hänellä olisi oikeutta olla täällä; Eihän mikään tässä maailmassa ollut sen enempää hänen kuin kenenkään muunkaan. Hän hoitaisi puutarhaa kuin omaansa. Ennen kaikkea, koska halusi oppia siltä jotakin, mutta myös, koska halusi pitkän työpäivän iltana voida pysähtyä, katsoa ympärilleen ja nähdä mitä hänen omat kätensä yhdessä auringon kanssa olivat saaneet aikaan.

Helianthus annuus



Corylus avellana 'Contorta'



Ribes nigrum

keskiviikkona

Metsän puolella näytti virtaavan jokin pohjaveden suoni aivan lähellä maanpintaa. Hyvä niin, sillä vaikka kuoppiin, jotka hän oli kaivanut, nousikin nyt itsepintaisesti vesi, se ei riittänyt. Jos hän aikoi jäädä, oli hänen tehtävä kaivo.

Hänen kaivamissaan miniatyyrilammikoissa hyppi kymmenittäin sammakoita. Niitä joutui kasteluveden mukana kannetuiksi metsän puolelle, sillä hän oli aikansa kuluksi perannut ja kastellut tuvan ympäristöstä metsän puolelta löytämiänsä puutarhan jäänteitä.
Kärhöjä kiipeili Tarhurin iloksi kolmen männyn rungolla aivan tuvan edustalla, ne olivat olleet hautautuneina metsänpohjaa peittävään risukkoon. Kaksi niistä versoi jo vihreää vartta, mutta yksi vaikutti menetetyltä.

Leontopodium alpinum

Tuuheamman kuusikon varjosta hän löysi kitukasvuisen alppiruusun. Hän kaatoi sen edestä kaikkein suurimman puun, niin että valo tulvahti alppiruusun ylle, koska näki siinä olevan elinvoimaa.

Leontopodium alpinum

Ruiskukka, ja jokin hänelle ennestään tuntematon, nuokkuva niittykukka valtasivat parhaillaan pellon reunuksia.

Tuntematon



Centaurea cyanys

sunnuntaina

Jos käveli tarpeeksi kauan suoraa viivaa, tuli välttämättä aikanaan metsää halkovalle tielle tai muulle merkkilinjalle, jos sellainen nimittäin oli olemassa. Hän käveli puoli päivää päin aurinkoa. Ei mitään. Sitten hän palasi omia jälkiään takaisin tuvalle. Nähdessään sen pellon yli, louheiseen notkoonsa juurtuneena, hän ilahtui kuin kotiin palaava. 

perjantaina

Hänen muistissaan oli sulkeutunut jokin ovi tai laatikko. Yrittäessään keksiä mistä kohden oli kääntynyt metsätielle, mistä hän oikeastaan oli tullut, tuntui ovi menevän yhä tiukemmin kiinni. Entä mihin hän olikaan ollut matkalla?

Kaikkialla oli jollain tavalla samanlaista. Hänen kompassinsa näytti todennäköisesti oikein, mutta jostain syystä hän silti huomasi kiertävänsä ympyrää. Hän antoi periksi ja palasi tuvalle. Se löytyi vaivatta. Siksi hän päätti olla välittämättä siitä epämääräistä levottomuutta herättävästä tunteesta, joka aiheutui, kun se vaikutti sijaitsevan eri paikassa kuin hänen lähtiessään. Aivan kuin hänen silmiensä edessä olisi kaksi kuvaa, jotka oli riuhtaistu hieman toisistaan erilleen, niin että ääriviivat näkyivät kaksoiskuvana, ja poistivat kolmiulotteisuuden tajun. Hänen päästyään lähemmäs, kuvat yhtyivät, ja hän näki taas selkeästi. Varmaan väsymystäni menetin tarkkaavaisuuteni, niin sen täytyy olla. Mutta minne minä oikeastaan halusin mennä? … Palautuuhan se mieleeni jos se oli jotakin tärkeää.

Aamulla hän pakkasi laukkuunsa omien tavaroidensa lisäksi kaapista löytämänsä kaurahiutaleet, ajatellen nälän tulevan varmasti aikanaan. Ovenpielessä hän silmäsi vielä, että oli jättänyt kaiken samaan järjestykseen kuin tullessaan. Sitten hän meni ja sulki oven takanaan, lähti talolta mäkeä ylös länteen, sinne mistä arveli löytävänsä metsätien, jolta muutama päivä sitten poikkesi.
Hän käveli tovin, muttei löytänyt tietä. Hän palasi hetken matkaa takaisin, otti kompassiinsa viisi astetta lounaisemman suunnan ja yritti uudelleen. Tällä kertaa hän käveli ainakin kymmenen minuuttia, kunnes oli varma, ettei tie tullut vastaan täältäkään. Jälleen hän palasi takaisin. Hän hymähti itsekseen, ja suuntasikin nyt pikku sillan yli hedelmätarhan kautta pellon poikki. Hän aikoi ottaa varman päälle, ja mennä aivan samaa reittiä, kuin mistä oli tullutkin, etsiä ensin kiven, jolla oli tullessaan istunut. Kun hän oli päässyt pellon reunaan ja aikoi juuri hypätä ojan yli metsän puolelle, hänestä alkoi tuntua, että hän itse asiassa olikin tullut aivan vastakkaiselta puolelta. Sivusta katsoja olisi huomannut hämmennyksen hänen kasvoillaan ja liikkeissään. Hän ylitti pellon jälleen, meni sen toiseen reunaan. Aamukasteesta märkä keto lakosi hänen mennessään. Jo ennen metsän reunaa hän epäröi, otti kompassin esille, mutta pohjoisnuoli ei ottanut asettuakseen. Kun se viimein hiipi paikoilleen ja pysähtyi, hän ei luottanut siihen. Ja kun hän katsahti ympärilleen, hän ymmärsi taas olevansa aivan väärällä puolella peltoa. Pieni paniikki alkoi puristaa hänen rintaansa. Hän puri hampaansa yhteen ja ryhdistäytyi, koetti selventää ajatuksiaan, jotka tuntuvat yhtäkkiä harhailevan aivan liian monella taholla.

maanantaina

Hän otti kompassin taskustaan ja katsoi huvikseen suunnan. Hän kääntyi sen mukaan itään ja lähti kahlaamaan niityn poikki kohti kuusiaitaa. Hän kulki metsästä pellon puolelle levittäytyneiden nuorten vaahteroiden ohi ja tuli kohtaan, jossa pelto alkoi kiertyä etelään päin. Samalla se laajeni yli kaksi kertaa hedelmätarhan levyiseksi. Hänen yllätyksekseen täällä kasvoi muista erillään kaksi päärynäpuuta. Ja niiden vieressä rehottavien pähkinäpensaiden takaa pilkotti kasvihuoneen pääty. Sen seinustalla oli lapio, johon hän tyytyväisenä kiiruhti tarttumaan, valitsi kohdan umpimähkään ja kulutti sitten pari minuuttia kuoppaa kaivaen. Sinisestä savesta piukea pelto oli raskas kaivaa, mutta juuri siksi hän oli toiveikas. Luultavasti vesi oli talven jäljiltä vielä kyllin korkealla. Kun kuoppa oli noin metrin halkaisijaltaan, ja reilusti yli puoli metriä syvä, hän oikaisi selkäni ja löi lapion teerälleen maahan. Hetken hengähdettyään, hän nosti sen olalleen ja lähti takaisin hedelmätarhan suuntaan. Hän käveli tarhan ohi lepikkoon ja alkoi taas kaivaa. Täällä maa antoi helpommin periksi, tuntui läpeensä kosteammalta. Kun toinenkin kuoppa oli valmis, hän tiesi, ettei auttanut muu kuin odottaa. Hän vaelteli puiden lomassa päämäärättömästi, poikkesi metsään ja totesi sen kasvavan laajalti puolukkaa ja mustikkaa, molempia sekaisin. Ylempänä mäellä oli suurten, sammaloituneiden kivenlohkareiden joukkio. Niistä muutaman päällä kasvoi iso joukko kallioimarretta. Hän nyppi niitä tukun käsiinsä ja maisteli niiden makeita juuria. Sitten hän palasi talolle.
Myöhemmin hän meni toiveikkaana kattiloineen kuopille. Niiden pohjille oli kuin olikin tihkunut sameaa vettä hänen rikkomiensa maakerrosten läpi.
Jättäisinkö heille jonkinlaisen viesti kun huomenaamuna lähden? Muuten he turhaan huolestuvat kun huomaavat jonkun nukkuneen heidän talossaan. Hän oli päättänyt lähteä.

Pyrus communis