Hän otti kompassin taskustaan ja katsoi huvikseen suunnan. Hän kääntyi sen mukaan itään ja lähti kahlaamaan niityn poikki kohti kuusiaitaa. Hän kulki metsästä pellon puolelle levittäytyneiden nuorten vaahteroiden ohi ja tuli kohtaan, jossa pelto alkoi kiertyä etelään päin. Samalla se laajeni yli kaksi kertaa hedelmätarhan levyiseksi. Hänen yllätyksekseen täällä kasvoi muista erillään kaksi päärynäpuuta. Ja niiden vieressä rehottavien pähkinäpensaiden takaa pilkotti kasvihuoneen pääty. Sen seinustalla oli lapio, johon hän tyytyväisenä kiiruhti tarttumaan, valitsi kohdan umpimähkään ja kulutti sitten pari minuuttia kuoppaa kaivaen. Sinisestä savesta piukea pelto oli raskas kaivaa, mutta juuri siksi hän oli toiveikas. Luultavasti vesi oli talven jäljiltä vielä kyllin korkealla. Kun kuoppa oli noin metrin halkaisijaltaan, ja reilusti yli puoli metriä syvä, hän oikaisi selkäni ja löi lapion teerälleen maahan. Hetken hengähdettyään, hän nosti sen olalleen ja lähti takaisin hedelmätarhan suuntaan. Hän käveli tarhan ohi lepikkoon ja alkoi taas kaivaa. Täällä maa antoi helpommin periksi, tuntui läpeensä kosteammalta. Kun toinenkin kuoppa oli valmis, hän tiesi, ettei auttanut muu kuin odottaa. Hän vaelteli puiden lomassa päämäärättömästi, poikkesi metsään ja totesi sen kasvavan laajalti puolukkaa ja mustikkaa, molempia sekaisin. Ylempänä mäellä oli suurten, sammaloituneiden kivenlohkareiden joukkio. Niistä muutaman päällä kasvoi iso joukko kallioimarretta. Hän nyppi niitä tukun käsiinsä ja maisteli niiden makeita juuria. Sitten hän palasi talolle.
Myöhemmin hän meni toiveikkaana kattiloineen kuopille. Niiden pohjille oli kuin olikin tihkunut sameaa vettä hänen rikkomiensa maakerrosten läpi.