Hän tunsi itsensä samalla kertaa tunkeilijaksi ja talon omistajaksi, eikä tiennyt mitä tehdä. Vaikkei tuntenutkaan itseään nälkäiseksi, hän taittoi palan hapanleipää ja istuutui lattialle uunin eteen. Sitten hän tuki kynttilän uunin pesään arinan rakoon ja sytytti sen.
Liekki riehahti korkealle kuin säikähtäen äkillistä syntymäänsä. Sitten se näytti rauhoittuvan ja pieneni, kumarti kohti synnyttäjäänsä ja jäi siihen lepattamaan kuin elävä olento. Mieli tyhjänä hän katsoi liekkiä. Suhteettomasti ponnistellen hänen onnistui palauttaa mieleensä, miten hieman aiemmin oli laskeutunut metsäiseltä mäeltä pellolle. Vielä hämärämpänä hänen tajuntaansa palautui kuva hänestä itsestään kävelemässä soraista metsätietä. Hän näki itsensä siinä kuin ulkopuolisen silmin. Tummanvihreä, hiukan liian ison näköinen takki, tummat housut ja tukevavartiset kengät. Lyhyt polkkatukka puolittain silmien yli valuneena. Oikea käsivarsi on omituisesti taakse taipunut, sillä se estää hihnasta olalla riippuvaa reppua keikkumasta häiritsevästi kävelyn tahdissa. Hän näkee itsensä katsomassa kompassista suuntaa, ja hänen mieleensä palautuu myös lukema; kääntyessään tieltä 90 astetta vasemmalle, hän tuli kääntyneeksi tarkalleen pohjoisen suuntaan. Sitten hän näki itseni kaukaa, pienenä kuin muurahainen, kiipeämässä jyrkkää mäntyjen ja kivenlohkareiden valtaamaa mäkeä ylös. Mäen takana kaartui pelto, jonka keskelle metsä jäi niemeksi. Nyt hän pani merkille mielessään jankuttavan ajatuksen; Ei se kaukana voi olla… tämän mäen takana… seuraavan mutkan takana… ihan pian perillä…
Mutta oliko se ajatus hänen päässään nyt vai oliko se silloin? Ja samassa hän muuttuu jälleen kokonaiseksi, palasi kerta kaikkiaan tähän takan ääreen, kyyryyn, silmiensä edessä paloi aivan lyhyeksi käynyt kynttilä. Hän gtyönsi oikean kätensä taskuun, sillä halusi tietää, onko kompassi siellä. Ensin hänen käteensä sattui jotakin muuta. Litteä kivi. Se tuntui aivan sileältä hänen käteensä. Ehkä takki on jonkun muun, sellainen ajatus käy hänen mielensä reunoilla. Hän laittoi kiven toistaiseksi takaisin taskuun, tunnustelen samalla kaksin käsin takin rintamusta, ja sieltä, oikeasta povitaskusta, hän veti esiin ruskeaan nahkahihnaan kiinnitetyn kompassin. Hän piti sitä kokeeksi kämmenellään, nähdäkseen mihin neula osoittaa. Hän ilahtui, sillä talo näytti rakennetun hyvinkin tietoisena ilmansuunnista. Hän oli tyytyväinen; näennäisen näkymätön, mutta sitäkin tarkoituksenmukaisempi asia. Ikkunakulmaus katsoi tarkalleen etelään ja itään, ja pitkä rapattu seinä pohjoiseen. Samalla vilkaisu ikkunoihin havahdutti hänet. Taivas oli joko sakeassa pilvessä, tai sitten oli keväinen sydänyö. Jokin talon tunnelmassa ja ikkunasta hienoisessa hämärässä erottuvien puiden liikkumattomuudessa puhui jälkimmäisen puolesta. Hirvieläimet laiduntivat kiireettöminä alhaalla pelloilla.
