Tarhurin työpäiväkirja

sunnuntaina

Tehtyään päätöksensä, että jäisi, hän tunsi itsensä huojentuneeksi. Aikanaan hänen mieleensä kyllä muistuisi kaikki, mikä tarpeen olisi. Ja mitä siihen huoleen tuli, etteikö hänellä olisi oikeutta olla täällä; Eihän mikään tässä maailmassa ollut sen enempää hänen kuin kenenkään muunkaan. Hän hoitaisi puutarhaa kuin omaansa. Ennen kaikkea, koska halusi oppia siltä jotakin, mutta myös, koska halusi pitkän työpäivän iltana voida pysähtyä, katsoa ympärilleen ja nähdä mitä hänen omat kätensä yhdessä auringon kanssa olivat saaneet aikaan.

Helianthus annuus



Corylus avellana 'Contorta'



Ribes nigrum

keskiviikkona

Metsän puolella näytti virtaavan jokin pohjaveden suoni aivan lähellä maanpintaa. Hyvä niin, sillä vaikka kuoppiin, jotka hän oli kaivanut, nousikin nyt itsepintaisesti vesi, se ei riittänyt. Jos hän aikoi jäädä, oli hänen tehtävä kaivo.

Hänen kaivamissaan miniatyyrilammikoissa hyppi kymmenittäin sammakoita. Niitä joutui kasteluveden mukana kannetuiksi metsän puolelle, sillä hän oli aikansa kuluksi perannut ja kastellut tuvan ympäristöstä metsän puolelta löytämiänsä puutarhan jäänteitä.
Kärhöjä kiipeili Tarhurin iloksi kolmen männyn rungolla aivan tuvan edustalla, ne olivat olleet hautautuneina metsänpohjaa peittävään risukkoon. Kaksi niistä versoi jo vihreää vartta, mutta yksi vaikutti menetetyltä.

Leontopodium alpinum

Tuuheamman kuusikon varjosta hän löysi kitukasvuisen alppiruusun. Hän kaatoi sen edestä kaikkein suurimman puun, niin että valo tulvahti alppiruusun ylle, koska näki siinä olevan elinvoimaa.

Leontopodium alpinum

Ruiskukka, ja jokin hänelle ennestään tuntematon, nuokkuva niittykukka valtasivat parhaillaan pellon reunuksia.

Tuntematon



Centaurea cyanys

sunnuntaina

Jos käveli tarpeeksi kauan suoraa viivaa, tuli välttämättä aikanaan metsää halkovalle tielle tai muulle merkkilinjalle, jos sellainen nimittäin oli olemassa. Hän käveli puoli päivää päin aurinkoa. Ei mitään. Sitten hän palasi omia jälkiään takaisin tuvalle. Nähdessään sen pellon yli, louheiseen notkoonsa juurtuneena, hän ilahtui kuin kotiin palaava. 

perjantaina

Hänen muistissaan oli sulkeutunut jokin ovi tai laatikko. Yrittäessään keksiä mistä kohden oli kääntynyt metsätielle, mistä hän oikeastaan oli tullut, tuntui ovi menevän yhä tiukemmin kiinni. Entä mihin hän olikaan ollut matkalla?

Kaikkialla oli jollain tavalla samanlaista. Hänen kompassinsa näytti todennäköisesti oikein, mutta jostain syystä hän silti huomasi kiertävänsä ympyrää. Hän antoi periksi ja palasi tuvalle. Se löytyi vaivatta. Siksi hän päätti olla välittämättä siitä epämääräistä levottomuutta herättävästä tunteesta, joka aiheutui, kun se vaikutti sijaitsevan eri paikassa kuin hänen lähtiessään. Aivan kuin hänen silmiensä edessä olisi kaksi kuvaa, jotka oli riuhtaistu hieman toisistaan erilleen, niin että ääriviivat näkyivät kaksoiskuvana, ja poistivat kolmiulotteisuuden tajun. Hänen päästyään lähemmäs, kuvat yhtyivät, ja hän näki taas selkeästi. Varmaan väsymystäni menetin tarkkaavaisuuteni, niin sen täytyy olla. Mutta minne minä oikeastaan halusin mennä? … Palautuuhan se mieleeni jos se oli jotakin tärkeää.

Aamulla hän pakkasi laukkuunsa omien tavaroidensa lisäksi kaapista löytämänsä kaurahiutaleet, ajatellen nälän tulevan varmasti aikanaan. Ovenpielessä hän silmäsi vielä, että oli jättänyt kaiken samaan järjestykseen kuin tullessaan. Sitten hän meni ja sulki oven takanaan, lähti talolta mäkeä ylös länteen, sinne mistä arveli löytävänsä metsätien, jolta muutama päivä sitten poikkesi.
Hän käveli tovin, muttei löytänyt tietä. Hän palasi hetken matkaa takaisin, otti kompassiinsa viisi astetta lounaisemman suunnan ja yritti uudelleen. Tällä kertaa hän käveli ainakin kymmenen minuuttia, kunnes oli varma, ettei tie tullut vastaan täältäkään. Jälleen hän palasi takaisin. Hän hymähti itsekseen, ja suuntasikin nyt pikku sillan yli hedelmätarhan kautta pellon poikki. Hän aikoi ottaa varman päälle, ja mennä aivan samaa reittiä, kuin mistä oli tullutkin, etsiä ensin kiven, jolla oli tullessaan istunut. Kun hän oli päässyt pellon reunaan ja aikoi juuri hypätä ojan yli metsän puolelle, hänestä alkoi tuntua, että hän itse asiassa olikin tullut aivan vastakkaiselta puolelta. Sivusta katsoja olisi huomannut hämmennyksen hänen kasvoillaan ja liikkeissään. Hän ylitti pellon jälleen, meni sen toiseen reunaan. Aamukasteesta märkä keto lakosi hänen mennessään. Jo ennen metsän reunaa hän epäröi, otti kompassin esille, mutta pohjoisnuoli ei ottanut asettuakseen. Kun se viimein hiipi paikoilleen ja pysähtyi, hän ei luottanut siihen. Ja kun hän katsahti ympärilleen, hän ymmärsi taas olevansa aivan väärällä puolella peltoa. Pieni paniikki alkoi puristaa hänen rintaansa. Hän puri hampaansa yhteen ja ryhdistäytyi, koetti selventää ajatuksiaan, jotka tuntuvat yhtäkkiä harhailevan aivan liian monella taholla.

maanantaina

Hän otti kompassin taskustaan ja katsoi huvikseen suunnan. Hän kääntyi sen mukaan itään ja lähti kahlaamaan niityn poikki kohti kuusiaitaa. Hän kulki metsästä pellon puolelle levittäytyneiden nuorten vaahteroiden ohi ja tuli kohtaan, jossa pelto alkoi kiertyä etelään päin. Samalla se laajeni yli kaksi kertaa hedelmätarhan levyiseksi. Hänen yllätyksekseen täällä kasvoi muista erillään kaksi päärynäpuuta. Ja niiden vieressä rehottavien pähkinäpensaiden takaa pilkotti kasvihuoneen pääty. Sen seinustalla oli lapio, johon hän tyytyväisenä kiiruhti tarttumaan, valitsi kohdan umpimähkään ja kulutti sitten pari minuuttia kuoppaa kaivaen. Sinisestä savesta piukea pelto oli raskas kaivaa, mutta juuri siksi hän oli toiveikas. Luultavasti vesi oli talven jäljiltä vielä kyllin korkealla. Kun kuoppa oli noin metrin halkaisijaltaan, ja reilusti yli puoli metriä syvä, hän oikaisi selkäni ja löi lapion teerälleen maahan. Hetken hengähdettyään, hän nosti sen olalleen ja lähti takaisin hedelmätarhan suuntaan. Hän käveli tarhan ohi lepikkoon ja alkoi taas kaivaa. Täällä maa antoi helpommin periksi, tuntui läpeensä kosteammalta. Kun toinenkin kuoppa oli valmis, hän tiesi, ettei auttanut muu kuin odottaa. Hän vaelteli puiden lomassa päämäärättömästi, poikkesi metsään ja totesi sen kasvavan laajalti puolukkaa ja mustikkaa, molempia sekaisin. Ylempänä mäellä oli suurten, sammaloituneiden kivenlohkareiden joukkio. Niistä muutaman päällä kasvoi iso joukko kallioimarretta. Hän nyppi niitä tukun käsiinsä ja maisteli niiden makeita juuria. Sitten hän palasi talolle.
Myöhemmin hän meni toiveikkaana kattiloineen kuopille. Niiden pohjille oli kuin olikin tihkunut sameaa vettä hänen rikkomiensa maakerrosten läpi.
Jättäisinkö heille jonkinlaisen viesti kun huomenaamuna lähden? Muuten he turhaan huolestuvat kun huomaavat jonkun nukkuneen heidän talossaan. Hän oli päättänyt lähteä.

Pyrus communis

lauantaina


Hän oli maannut lattialla takan edessä koko yön. Taivas oli nyt läpeensä valoisa, eikä hän tiennyt, oliko nukkunut vai ei. Väsymystä hän ei ainakaan tuntenut, vaan nousi hämmentyneenä ylös. Kesti hetken, ennen kuin eilinen palautui hänen mieleensä. Mutta mitä sitä ennen tapahtui? Kaikkein oleellisinta kysymystä, sitä kuka hän on, hän ei edes esittänyt itselleen. Osasivatko nimensä unohtaneet sitä ylipäätään edes kaivata? Olihan hän tässä, itselleen aivan elävä ja olemassa. Hän tunsi vain, että hänen oli nyt jano ja se ajoi hänet keittiöön. Hana pysyi edelleen mykkänä, ja niinpä hän kurkisti vaistomaisesti yhteen yläkaapeista. Hän otti käteensä yhden teekupeista ja hetken aikaa hän oli muistamaisillaan jotakin. Juuri kun hän oli oivaltamassa mitä se on, etääntyi ajatus hänen ulottumattomiinsa. Hän sulki kupin takaisin kaappiin ja katsoi ulos. Keittiön ikkunasta näkyi metsikön takana puutarhaan johtava pieni silta. Siellä oli epäilemättä oltava kaivo tai jokin sentapainen.
Ulko-ovelta hän näki miten aurinko oli juuri noussut pellontakaisen itäisen kuusimetsän latvoihin. Aivan pian sen valo ylettyisi pellolle, josta hänet erotti vain kapea kaistale ainaiseen männynrunkojen puolivarjoon jäävää metsänpohjaa. Hän ja talo seisovat tosiaan kuin peltojen keskelle jäävällä metsäniemekkeellä. Ja tämä kokonaisuus oli puolestaan kauttaaltaan suuren kuusivaltaisen korpimetsän keskellä. Ylhäältäkään katsottuna ei tuolle saarelle näyttänyt johtavan minkäänlaista tientapaista.
Nyt hän jo kiersi talon kulman ympäri ja asteli lähes huomaamatonta polkua päin eilen merkille panemaansa siltaa. Kuka tahansa ulkopuolinen joka näkisi hänet siinä kävelemässä, menemässä sillan yli hedelmätarhaan, pitäisi häntä ilman muuta maisemaan kuuluvana. Hän itse tunsi itsensä kutsumattomaksi vieraaksi. Sillan jälkeen hän seisahtui pellon ja metsän rajaan rakennetun, aivan villiintyneen kivipuutarhan viereen. Ojassa makasi kyllä vettä, mutta se ei näyttänyt vähääkään juomakelpoiselta. Perkaamattoman metsänreunan juuristo piti huolen siitä, ettei vesi päässyt virtaamaan ja vaihtumaan. Mikäli salaojia oli ollut, ne eivät todennäköisesti enää vetäneet. Oli löydettävä oikea paikka ja jotain millä kaivaa.
Laventeli ja alppitähti kukkivat jo, ruusut versovat parhaillaan juurakostaan vanhojen, kuolleiden varsien vieriltä. Hän katsoi helmojaan myöden niittykukissa seisovia hedelmäpuita. Siltä silmäykseltä hän tunnisti ainakin kuusi omena-, kolme luumu-, ja neljä kirsikkapuuta. Lisäksi pienellä suorakulmaisella alueella hänen edessään oli erinäisiä viinimarjapensaita ja karviaisia. Vielä marja-aronioita sekä jokin hänelle tuntematon pienilehtinen pensas. Kauempana oikealla, ehkä noin sadan metrin päässä hedelmätarhan seinäksi nousi nuori vapaasti kasvanut kuusiaita. Vasemmalla tarhan rajasi harva tervalepikko. Taaempana, joka puolella, nousi ikivanha metsä. 
  
Lavandula angustifolia

tiistaina


Hän tunsi itsensä samalla kertaa tunkeilijaksi ja talon omistajaksi, eikä tiennyt mitä tehdä. Vaikkei tuntenutkaan itseään nälkäiseksi, hän taittoi palan hapanleipää ja istuutui lattialle uunin eteen. Sitten hän tuki kynttilän uunin pesään arinan rakoon ja sytytti sen.
Liekki riehahti korkealle kuin säikähtäen äkillistä syntymäänsä. Sitten se näytti rauhoittuvan ja pieneni, kumarti kohti synnyttäjäänsä ja jäi siihen lepattamaan kuin elävä olento. Mieli tyhjänä hän katsoi liekkiä. Suhteettomasti ponnistellen hänen onnistui palauttaa mieleensä, miten hieman aiemmin oli laskeutunut metsäiseltä mäeltä pellolle. Vielä hämärämpänä hänen tajuntaansa palautui kuva hänestä itsestään kävelemässä soraista metsätietä. Hän näki itsensä siinä kuin ulkopuolisen silmin. Tummanvihreä, hiukan liian ison näköinen takki, tummat housut ja tukevavartiset kengät. Lyhyt polkkatukka puolittain silmien yli valuneena. Oikea käsivarsi on omituisesti taakse taipunut, sillä se estää hihnasta olalla riippuvaa reppua keikkumasta häiritsevästi kävelyn tahdissa. Hän näkee itsensä katsomassa kompassista suuntaa, ja hänen mieleensä palautuu myös lukema; kääntyessään tieltä 90 astetta vasemmalle, hän tuli kääntyneeksi tarkalleen pohjoisen suuntaan. Sitten hän näki itseni kaukaa, pienenä kuin muurahainen, kiipeämässä jyrkkää mäntyjen ja kivenlohkareiden valtaamaa mäkeä ylös. Mäen takana kaartui pelto, jonka keskelle metsä jäi niemeksi. Nyt hän pani merkille mielessään jankuttavan ajatuksen; Ei se kaukana voi olla… tämän mäen takana… seuraavan mutkan takana… ihan pian perillä…
Mutta oliko se ajatus hänen päässään nyt vai oliko se silloin? Ja samassa hän muuttuu jälleen kokonaiseksi, palasi kerta kaikkiaan tähän takan ääreen, kyyryyn, silmiensä edessä paloi aivan lyhyeksi käynyt kynttilä. Hän gtyönsi oikean kätensä taskuun, sillä halusi tietää, onko kompassi siellä. Ensin hänen käteensä sattui jotakin muuta. Litteä kivi. Se tuntui aivan sileältä hänen käteensä. Ehkä takki on jonkun muun, sellainen ajatus käy hänen mielensä reunoilla. Hän laittoi kiven toistaiseksi takaisin taskuun, tunnustelen samalla kaksin käsin takin rintamusta, ja sieltä, oikeasta povitaskusta, hän veti esiin ruskeaan nahkahihnaan kiinnitetyn kompassin. Hän piti sitä kokeeksi kämmenellään, nähdäkseen mihin neula osoittaa. Hän ilahtui, sillä talo näytti rakennetun hyvinkin tietoisena ilmansuunnista. Hän oli tyytyväinen; näennäisen näkymätön, mutta sitäkin tarkoituksenmukaisempi asia. Ikkunakulmaus katsoi tarkalleen etelään ja itään, ja pitkä rapattu seinä pohjoiseen. Samalla vilkaisu ikkunoihin havahdutti hänet. Taivas oli joko sakeassa pilvessä, tai sitten oli keväinen sydänyö. Jokin talon tunnelmassa ja ikkunasta hienoisessa hämärässä erottuvien puiden liikkumattomuudessa puhui jälkimmäisen puolesta. Hirvieläimet laiduntivat kiireettöminä alhaalla pelloilla.


Hän meni ulos ja kiersi talon ympäri ulkokautta. Läntinen ja pohjoinen seinä olivat puoliksi maan alla, niin että sisäpuolelta silmien korkeudella olevat keittiön ikkunat oli vatkin ulkoa katsottuna maanrajassa. Oli lakannut tuulemasta. Seisahtuen hän katsoi ylös vaaleaa taivasta vasten mustilta näyttävien mäntyjen latvoihin. Kaikkialla oli aivan hiljaista, ja rauha oli samalla kertaa sekä miellyttävä että surullinen, niin kuin joskus lapsena kun ilta teki olon selittämättömän haikeaksi. Talon pohjoiselta nurkalta lähti pellolle johtava polku. Pienen ojan yli oli rakennettu puinen silta. Siellä oli hedelmätarha, hän oli siitä aivan varma.
Hän palasi sisälle ja avasi reppunsa. Sen sisältö, joitain melko merkityksettömiä esineitä, kuten kynttilänpätkä, linkkuveitsi, tyhjä eväsrasia ja vesipullo, tuntui etäisesti tutulta, mutta näköjään hän ei kyennyt ajattelemaan selkeästi, sillä ei ollenkaan muistanut pakanneensa laukkua. 

maanantaina


Huone oli pieni. Ulos tulosuuntaan katsova kulmaus oli käytännössä kauttaaltaan ikkunaa. Ikkunapenkit olivat matalalla niin, että niillä saattoi istua. Ikkunoiden edessä oli pieni pöytä, ja toisella puolen muutama tuoli. Keskellä huonetta oli uuni. Hän laski reppunsa ikkunapenkille ja käveli uunin luo Ovea vastapäätä oleva pitkä seinä oli rapattu kuten takkakin, ja siinä oli vain aivan kapea ja koko huonetilan mittainen ikkunaviiru silmien korkeudella. Uunin taakse jäävän keittiön tiskipöydällä oli täysi tulitikkuaski. Epäröin ensin, mutta menen ja poimin sen käteeni.
Hän huomasi että uunin takaa, keittiön puolelta, pääsi kiipeämään matalalle, sisääntulotilan yllä olevalle parvelle. Vesikatto nousi viistona ylös niin, että parvi oli huonetilan puolelta matala ja ulkoseinän puolelta varmaankin puolisentoista metriä korkea. Hän avasi kokeeksi keittiön hanan. Ei vettä.

Keittiön vierestä pääsi pieneen pesuhuoneeseen. Siellä oli wc-istuin, allas ja pari hyllyä.
Talo vaikutti olleen tyhjillään pitkään, siellä tuntui ja tuoksui pysähtyneeltä. Mutta kuinka pitkään tarkalleen, sitä hänen oli vaikea sanoa. Kaikki oli kuitenkin moittettomassa kunnossa, aivan kuin entinen asukas olisi siivonnut kaiken perusteellisesti ennen pitkälle matkalle lähtöä, tietäen miten hauska oli tulla takaisin puhtaaseen kotiin, ja sitten unohtanut palata. Hän meni takaisin eteiseen ja raotti varovasti ulko-ovea vastapäätä olevaa matalaa ovea. Hän ilahtui nähdessään saunan. Se oli melkein pimeä, vain kapeasta, korkealla olevasta ikkunasta pääsi sisään pitkä valoviilto. 




sunnuntaina


Hän avasi ulko-oven ja astui pieneen eteiseen. Napsauttaessaan kokeeksi valokatkaisijaa, mitään ei tapahtunut. Hän tipautti olallaan kantamansa repun ulko-oven pieleen ja huhuili, josko joku olisi kotona. Ei vastausta. 
Tupaan johtava ovi oli auki. Hän huokasi syvään, seisahtui sen suussa uudestaan ja kysyn aivan hiljaa Onko täällä ketään? Ei vastausta.
Hän kävi peremmälle.